Asiaa peloista

Heippa taas! Ajattelin tulla tänne kirjoittamaan hyvinkin ajankohtaisesta asiasta, nimittäin ratsastuspeloista. Olen liian monta kertaa kuullut esimerkiksi ratsastuskoululaisten sanovan: "Ai eksä uskalla mennä tolla? Kaikki nyt tolla uskaltaa mennä!" tai "Hei toin on vaan 60cm, eksä enempää uskalla?" Se on mielestäni älyttömän epäreilua! Eikös kaikilla ole oikeus harrastaa tätä harrastusta niinkuin haluaa, ja edetä omassa tahdissaan?

Juuri tänään ratsastaessani Pojua maneesissa, minun kanssani samaan aikaan ratsasti minua vähän nuorempi tyttö äitinsä kilpahevosella ensimmäisiä kertoja äidin huudellessa keskeltä ohjeita. Tyttö halusi kokeilla laukkaamista, ja muutaman onnistuneen laukan jälkeen hevonen pukitti hänet melko rajusti alas. Olin juuri Pojun kanssa lopettelemassa, joten lohduttelin itkevää tyttöä ja kerroin ettei ole mitään hätää. Se sai todella miettimään tätä, kuinka vaarallista lajia harrastammekaan.

Ensimmäisen kunnon ratsastuspelkoni sain neljä vuotiaana tippuessani ensimmäistä kertaa pieneltä Romeo-shetlanninponilta. Muistan putoamisesta vain sen, että sain laukata ensimmäistä kertaa ja vielä ilman taluttajaa. Romeo lähtikin pinkomaan kovaa vauhtia, ja samassa kääntyi satulakin mahan alle. Tipuin ensin aitaa päin, ja siitä ponin alle. Kieltäydyin menemästä takaisin ponin selkään. Minulla oli hetken ratsastustauko, mutta silloisen uimakoulukaverini innoittamana aloitin tunnit Tikkulassa (Pojun entinen talli) Siellä menin kävelylenkkejä rennosti Emppu-ponilla, ja meni puolitoistavuotta kun uskaltauduin edes ravaamaan! Kun uskalsin ravata, äiti osti minulle joululauluja laulavan nallen jonka nimesin Raviksi. Se nalle yhä istuskelee kaappini päällä. :D

Toinen vastaavanlainen tilanne tapahtui viime loppukesästä, kun hyvin menneen estetunnin jälkeen Poju päätti hyvin menneen estetunnin jälkeen totaallisesti palauttaa minut maanpinnalle. Meillä oli sarja, jossa ensimmäisenä oli erikoinen pihatuoleista kyhätty este, ja toisena este jota ollaan Pojun kanssa hypelty enemmänkin joka oli ns. "tavallinen" Kun Poju vastoin kaikkia odotuksia hyppäsi tuolihökötyksen, jäin "matkustelemaan" toiselle esteelle. Poju päättikin kieltää siihen melko rajusti ja lähteä pinkomaan kenttää ympäri pukitellen. Hetken aikaa roikuin matkassa, mutta sitten päästin irti. Tipuin Pojun etujalkojen väliin, ja poni tallasi oikean käteni päältä. Kädessä alkoi illalla ilmetä turvotusta, ja saimmekin tietää että ranteesta oli murtunut kolme eri luuta. Vasta myöhemmin aloin miettimään, että jos Poju olisi ottanut yhdenkään askeleen toisaalle, olisi se saattanut tallata pääni tai selkäni päälle. Siinä olisi mennyt henki, tai vähintään liikuntakyky. Silloin minua oikeasti pelotti. 

Noi jalat...

Nykyään minua ei pelota hyppiä esteitä, eikä muutenkaan ratsastaa,  mutta en kyllä samalla itsevarmuudella mene esteistä yli. Sen huomaa myös poni. Aina se pieni ääni kiljuu mielessäni: "Se kieltää, se kieltää, älä edes yritä!"  Kun on katsonut kuvia ja luonut omaan mieleen painajaisia ja kauhukuvia esim. hevosen kaatumisesta, sitä alkaa pelkäämään poninkin puolesta. En tiedä, että missä olisin tai mitä tekisin ilman Pojua.

Pelkääminen on mielestäni täysin normaalia ja kuten wikipedia kertookin: Pelko on kaikille ihmisille ja muille eläimille yhteinen tunne, joka liittyy tavallisesti vaaratilanteeseen. Itse pelon aiheuttaa itsesuojeluvaistot, peloille ei voi mitään! Ainut tapa mielestäni on päästä eroon ratsastuspeloista, on ratsastaa! Täytyy ratsastaa, ratsastaa ja ratsastaa ja kohdata pelkonsa.

*Mitäs piditte tällaisesta postauksesta ? 

*Onko teilla ollut / onko ratsastuspelkoja ?

*Miten olette päässeet niistä eroon ?

-Lotta